Helvetin hilpeä siivoaja

Muutama viikkoa siistiä arkea takana. Hanhi täyttää tiskikonetta ja tyhjentää iltapuuron tähteitä porsaiden lautasilta. Hän on oppinut, että sotkut on siivottava samantien. Niin tekee hyvä, siisti ihminen. Kelpo emäntä laittaa puuropaketin kaappiin. Maitolasin tiskikoneeseen. Toisen lasin tiskikoneeseen. Kolmannen mukin samaan paikkaan. Ja katsoo pöytään. Ei perkele. Mä en ala. Joudun tekemään tämän saman liikkeen vielä 6 kertaa, sitten pyyhkimään pöydän, lakaisemaan lattian, tiskaamaan puurokattilan.

Milloin siivoamisesta ja tavaroiden paikoilleeen laittamisesta tulee automaattista? Milloin se lakkaa rasittamasta? Työn tulos on varsin nautittava, mutta miksi en voi iloita itse prosessista ja työstä? Joudun tekemään päätöksen jokaisen likaisen lautasen, lattialla lojuvan tavaran ja pöydällä happanevan maitopurkin kohdalla. Olenko hyvä ja teen sen nyt vai annanko pirulle pikkusormen ja siistin vasta huomenna, jos jaksan? Kymmeniä päätöksiä päivässä, satoja viikossa, tuhansia kuukausien mittaan. Uuvun.

Omien jälkiensä siivoaminen on oikeus ja kohtuus. Miksi me, Hanhi ja Hirvi, emme voi sitä hyväksyä elämään kuuluvana asiana. Katkerina jurputamme, kuinka taas täytyy imuroida tai lajitella pyykit. On se vaan niin väärin, elämä menee ohi tiskirättiä kuluttaessa.

Suuret hyllyjen ja kaappien muodonmuutokset ovat innostavia, suorastaan kiihdyttäviä. Tulos on häikäisevä. Hanhi ja Hirvi kehuvat kilpaa itseänsä ja toisiansa, muutoskohdetta esitellään kylään poikkeaville naapureille ja vieraille. Mutta missä on kiitos ja ylistys siitä, että tänään keräsimme porsaiden ulkovaatteet lattialta? Ei kuulu fanfaareja silloin, kun avaamme tiskikoneen luukun tyhjentääksemme tai täyttääksemme sitä. Kiittämättömiä ovat matot, lattiakaivot ja kaapin ovet silloin, kun vapautamme ne paskasta ja saastasta.

Niin. Kaikkien näiden ajatusten jälkeen. Onko meillä mahdollisuutta onnistua? Luovutammeko vai tuleeko meistä onnettoman siistejä. Goose and moose go blues?